Hampuri-Amsterdam eli Se on jotenkin surullista

Ei se ollut lintu, joka lensi 13. toukokuuta 1988 amsterdamilaisen hotellihuoneen ikkunasta, vaan amerikkalainen laulaja ja trumpetisti Chet Baker.

Joskus amerikkalaisia eksyy Eurooppaan. Nämä eksyneet palaavat usein takaisin ja jatkavat elämäänsä amerikkalaisina, kehuskelevat ystävilleen kuinka ovat ajelleet Chablis´n viinitiloilla tai nähneet Mona Lisan. Ehkä he myös kirjoittavat muutaman novellin, jossa amerikkalainen on eksynyt Eurooppaan, mutta päässyt kuitenkin takaisin.

Chet Baker ei palannut kertomaan seikkailuistaan. Hän menetti hampaansa, pakeni huumevelkoja Eurooppaan, soitti vuosikausia piskuisissa klubeissa, teki puolivillaisia äänityksiä, joista kertyi silloin tällöin heroiiniruiskullinen kolikoita.

Chetin levy oli ensimmäinen jazz-levyni. Vaimoni sattui matkustamaan kolmeksi kuukaudeksi Maastrichtiin, ja hänen siskonsa lähetti levyn postissa, lohduksi kai, tappamaan ikävää. Levyn kannessa uneksuu enkelikasvoinen nuorukainen, jolla on yhtä enkelimäinen ääni. Kun Chet laulaa, tuntuu kuin lapsi laulaisi, niin ihmeellistä ja viatonta se on. Ääntä kuunnellessa mieli tyyntyy vaikka päivä olisi ollut minkälainen.

Chetille ääni ei riittänyt vaan hän tyynnytteli itseään kollegoidensa tavoin heroiinilla. Mutta toisin kuin John Coltrane, Chet ei tullut uskoon, ryhdistäytynyt ja tehnyt toinen toistaan parempia levyjä, vaan jatkoi piikkien kanssa puuhastelua hamaan loppuun saakka.

Kun vuosia myöhemmin ostin Chetin toisen levyn, kannessa olikin joku ihan muu. Kyllä tuon ihmishahmon Chetiksi tunnisti, mutta vaikea sitä oli yhdistää nuoruuden enkelikasvoon. Seuraava järkytys oli Chetin ääni. Mikään ei ollut muuttunut. Rypistyneestä ihmisrauniosta lähti yhtä ihmeellinen sointi kuin aina ennenkin.

Kerran istuin Annan kanssa Alexanderplatz-nimisessä jazz-klubissa Vatikaanin kupeessa ja kuuntelin vähän turhan nykivää bändiä. Sitten huomasin seinällä Chetin valokuvan. Mies oli soittanut samassa paikassa vuonna 1987. Lukulasit ja trumpetti. Vuosi ennen kuolemaa. Sellaisen näyn edessä vierähtää kyynel, vaikka meluisa orkesteri yrittäisikin sen kaikin voimin estää.