Amsterdam-Delft eli Yksityinen maailmankaikkeus

Vermeeristä on kirjoitettava varoen. On lähestyttävä aihetta hiljaa, säikyttämättä, samaan tapaan kuin perhosta, joka kesäpäivänä aukoo siipiään kukkapenkissä. Ja silti olo on kuin rauhanhäiritsijällä, joka vähät välittää ovikyltistä: do not disturb.

Kun katselee Vermeerin maalausta huomaa yhtäkkiä seisovansa hollantilaisen porvariskodin hämärässä nurkassa, pastoraalisessa rauhassa, uskaltamatta liikahtaa. Vermeerillä on nimittäin ihmeellinen kyky vetää katsoja sisään maalaukseen, asettaa salakatselijaksi.

Tyttö lukee kirjettä, mutta miksi hän ei näe minua? Eikö hän tosiaan huomaa, että olen tässä, ihan vieressä. Voisin helposti vähän yskähtää, ojentaa käteni ja koskettaa silkkihametta, korean näköistä hihaa. Se näyttää hyvin houkuttelevalta. Voisin hiipiä tytön taakse ja lukea kirjeen olan yli, tuskin hän huomaisi mitään, niin keskittynyt hän on.

Huoneen ikkunasta virtaa viileää ilmaa, mutta verhot ovat paikallaan, aika on sittenkin pysähtynyt. Tyttö lukee kirjettä, ja jotain hyvin tärkeää siinä täytyy olla, jotain mikä ratkaisee hänen elämänsä. Ilme on vakava, hivenen surullinen, ja pelkään pahoin, että edessä on pettymyksiä.

Oma yksityinen maailmankaikkeus. Ei enempää, eikä vähempää. Vain tyttö ja hänen ajatuksensa, kirjaimet paperilla, kaupungin vaimeneva hälinä, huone joka irtoaa vaivihkaa, nousee yhä ylöspäin.

Pian leijumme tähtien keskellä, vain me kaksi. Asteroidit suhisevat ohi ja avaruus laajenee, olemme matkalla johonkin. Mutta tyttö vain lukee, eikä mikään häiritse hänen rauhaansa. Jalkani vähän puutuvat, mutta sitten huomaan ilokseni: Vermeer on ystävällisesti jättänyt huoneen nurkkaan tuolin.