Pariisi-Normandia eli Kirjailijan todellinen vapaus

Pienestä on kiinni, jokainen hetki. Jos ihminen katselee elämää eteenpäin, tulee helposti tunne, että kaikki on sattumaa. Jos taas katselee taaksepäin, voi ajatella, että tämä on kohtalo, näin sen pitikin mennä. Mutta ehkä pitäisi sittenkin puhua todennäköisyyksistä, siitä miten jotkut asiat vain ovat jollakin hetkellä todennäköisempiä. Joku koettelee kohtaloaan enemmän kuin toinen, kulkee korkeampien todennäköisyyksien tasolla. Tarvitaan pieni tuuppaus ja raja ylittyy. 

Jos nuorukainen nimeltään J.D. Salinger, joka kuului amerikkalaisten neljänteen vastatiedusteluosastoon, olisi kesällä 1944 noussut maihin Normandian Omaha Beachilla Utah Beachin sijaan, olisi Sieppari ruispellossa voinut jäädä kirjoittamatta. Onnekasta oli myös, että virtaukset ajoivat maihinnousijan pari kilometriä etelämmäksi ja näin Salingerin osasto vältti pahimman saksalaispuolustuksen.

Hemingwaylle toinen maailmansota oli yhtä seikkailuretkeä, poikavuosien mieluista jatketta, oikeaa elämää. Ensin partioitiin veneellä pitkiä aikoja Floridan rannikolla, otettiin aurinkoa ja etsittiin hunnien sukellusveneitä. Eipä näkynyt ja touhu kävikin pidemmän päälle tylsäksi. Hemingway kuitenkin tuppautui Collier´s-lehden sotakirjeenvaihtajaksi ja pääsi Euroopan puolelle kokeilemaan onneaan. Välillä ajettiin jeepillä etulinjan tuntumaan saamaan tunnelmaa, mutta pian oli taas mukava palata Ritzin baariin seurustelemaan kylmän oluen kanssa.

Salinger ehti hänkin pistäytyä Ritzissa tapaamassa vanhempaa kollegaansa, mutta muuten hänellä oli vaikeampaa, sillä hänet lähetettiin Hürtgenin metsään. Jos jotain paikkaa haluaisi elämässä välttää, se olisi Hürtgenin metsä Belgian ja Luxemburgin rajalla syksyllä vuonna 1945. Kurskin mutka tai Stalingrad kelpaisivat verrokeiksi, mutta Hürtgen sopii hyvin kuvaamaan paikkaa, jossa ns. individualismi lensi taivaan tuuliin.

Saksalaiset tekivät metsässä ankaraa vastarintaa, suunnittelivat vastahyökkäystä Ardennien suuntaan ja toimittivat siinä sivussa puiden lomaan niin paljon metallia kuin tehtaista irtosi. Ilma oli ankara, sotilaat jäätyivät poteroihinsa, eikä lisäapuja tullut. Salinger kyyristeli muiden mukana montuissa ja keskittyi pitämään jalkansa kuivana, sillä monet toverit kuolivat "juoksuhautajalkoihin". Henkensä pitimiksi Salinger yritti myös kirjoittaa ja välillä onnistuikin. Näistä kokemuksista syntyi riipaiseva novelli Esmelle - rakkain ja surkein terveisin.

Salinger palasi sodasta muuttuneena miehenä. Hän tuntui kaipaavan aina jotain mikä oli iäksi kadotettu, jäänyt Hürtgenin metsään. Aikuisten maailma oli liian järkyttävä, se oli menettänyt viattomuuden, joka lapsilla kenties vielä oli. Ja koska Salinger itsekin vanheni, hänestä tuli vuosi vuodelta maailmaan sopimattomampi, mekanismin keskellä ritisevä kivi.

Myöhemmin Salinger lopetti kirjojen julkaisemisen kokonaan. Todennäköisesti hän kuitenkin kirjoitti vielä vuosia ja uppoutui rakastamansa Glassin perheen vaiheisiin, mutta vain niin kuin itse halusi. Luulen ymmärtäväni häntä aika hyvin. Voin kuvitella keveyden tunteen kun Salinger oli tehnyt päätöksensä. Pois olivat kaikki paineet. Kukaan ei voinut sanoa enää mitään, kukaan ei arvostellut, ei torjunut, eikä palvonut. Mies oli yhtäkkiä ihmeellisen vapaa. Hyvin yksin, mutta vapaa. Melkein kuin lapsi taas.