Helsinki-Hampuri eli Kaikkialla, ei missään

Missäpä saksalainen kirjailija W. G. Sebald ei olisi ollut. Euroopasta ei ainakaan löydy kolkkaa, jota mies ei olisi kolunnut, raapustanut kirjaansa ja kaiken päälle vielä valokuvannut. Epätoivoista. Jos haluaa eksyä Sebaldin jäljiltä, itsestään selvät paikat kuten Venetsiat, Marienbadit ja Pariisit kannattaa unohtaa. Mutta turvassa ei ole sellaisissakaan syrjäkylissä kuin Manchester, Montreux tai Innsbruck, puhumattakaan Veronasta, Lontoosta, Prahasta, Theresienstadtin keskitysleiristä tai Brysselin rautatieaseman hallista, jota kutsutaan kauniilla nimellä salle de pas perdus, kadonneiden askelten sali.

Kaikkialla näkee tuon vaitonaisen, itseensä sulkeutuneen vaeltajan. Tekisi mieli verrata Sebaldia vaikkapa Caspar David Friedrichin kuuluisaan Vaeltaja-maalaukseen, joka roikkuu Hampurin Hauptbahnhofin vieressä Kunsthallessa. Vaeltajan ylväys tuntuu kuitenkin hieman vieraalta ja Sebaldissa on enemmän nukkavierua, huomaamatonta. Ja jos Sebald olisi kävellyt Hampurin Kunsthalleen, niin kuin varmaan kävelikin, koko maalaus olisi tuntunut hänestä liialliselta, ja sen sijaan hän olisi kirjoittanut viereisen rautatieaseman rakennushistorian vaiheista, Ulrich-nimisestä miehestä, joka oli menettänyt toisen kätensä pudotessaan rakennustellingeiltä, lentänyt ilman halki kuin Feeniks-lintu.

Jotain surumielistä hohdetta on siinä, että Sebald itsekin kuoli ollessaan matkalla, nimittäin auto-onnettomuudessa vuonna 2001. Samana vuonna oli ilmestynyt hänen kaunein teoksensa Austerlitz, jossa orpopoika jäljittää toisessa maailmansodassa kadonneita vanhempiaan.

Onnettomuus tapahtui Norfolkissa, kymmenisen päivää ennen jouluaattoa. Sen verran tiedän, että auto suistui tieltä kirjailijan saatua sydänkohtauksen. Mutta jos auto ei olisi suistunut tieltä niin ehkäpä Sebald olisi kuollut kuitenkin. Niin kuin kuolema olisi halunnut varmistaa miehen poistumisen tällä kaksinkertaisella, suorastaan sebaldiaanisella manööverillä.

Usein tulee kiusaus ajatella, että kirjailija on sama kuin kirjojensa kertoja ja Sebald suorastaan houkuttelee siihen. Ehkäpä hän olikin tyystin toisenlainen, naurava ja hauska mies, varsinainen vitsiniekka. Ja ehkä tämä kirjojen surumielinen vaeltaja irtosi hänestä vain aika ajoin, kulki hetken rinnalla kaksoisolentona, yritti järjestää maailman yhä uudestaan, saada siihen loputtomien yksityiskohtien kautta edes pienen tolkun. Kun purkaa maailmaa tarpeeksi, olemme lopulta kaikki samaa.

Ja sitten; niin kuin onnettomuus ei olisikaan ollut kovin suuri hyppy. Sebald oli vain siirtynyt jatkamaan matkaansa varjona toisten varjojen kanssa, niiden, joista hän oli jo monet vuodet kirjoittanut. Kaikki virtaa, aika ja ihmiset. Tarinat siirtyvät toisiin tarinoihin, ottavat uuden muodon. Esineisiin on kätketty kokonainen elämä. Sielut tulevat ja menevät, mutta jotain aina jää, ehkä. Siihen haluaisi uskoa, vaikka joskus se on vaikeaa.

Mutta Sebaldin kirjat auttavat. Niitä lukiessa tuntee olevansa osa maailmankaikkeuden säveltäjän Brahmaninovin sinfoniaa.

P3070249.JPG