Montpellier-Malaga eli Lasten leikkiä

Picasson ongelma on helppous. Kun katselee Picasson maalausta, tulee sellainen olo, että tuohan on ihan yksinkertaista, lasten leikkiä. Minäkin osaisin, jos vain käteen sattuisi jostain sivellin ja eteen sopivasti pingotettu kangas. Mutta yritäpä vain! Ei sittenkään onnistu. Ensimmäinen viiva näyttää kohtalaiselta, mutta toinen ei, ja silloin ymmärtää, että jo ensimmäinen lipsahti vikasuuntaan.

Picasson nerous on viivassa ja leikissä. Käden ja kankaan välillä ei ole mitään, yhtään ajatusta siihen ei mahdu. Kaikki tapahtuu intuitiivisesti ja samalla kuin ennalta määrätysti, niin kuin ammattipianistilla. Nuotit siirtyvät paperilta suoraan sormiin toisin kuin amatöörillä, joka saa aina mahtumaan väliin kaiken pilaavan, pohdiskelevan hetken.

Jos kaikki tapahtuu luontevasti, Picasson tapaan, mitään esteitä ei ole. Ei ole taakkaa mikä normaalin ihmisen mieltä painaa, ei portteja, eikä salpoja, jotka on avattava ennen kuin käsi uskaltautuu raapaisemaan ensimmäisen viivan. Tuo kuuluisa hyppy tuntemattomaan on tapahtunut, mutta jo kauan sitten. Lapsetkin pitävät Picassosta, olen huomannut. Ehkä he tunnistavat Picasson maalauksissa itsensä, ehkä juuri siinä on Picasson salaisuus; hän ei osaa olla tarpeeksi aikuinen, ei pelätä niin kuin aikuinen.

Kun kuljeskelee Picasson synnyinkodissa Malagan Plaza de Mercedella ja katselee valokuvia maalarin lapsuudesta, löytää tummat ja palavat silmät, samat demoniset napit kuin vanhalla Picassolla. Mutta jospa Picasso ei ollutkaan ihminen. Jos hän olikin vain ihmisen muodon ottanut kosminen energiatiivistymä, joka sattui kasautumaan maapallolle sopivaan aikaan aikaan ja paikkaan. Tuo purskahteleva energia pysyi koossa lähes vuosisadan, näytti tukevarakenteiselta ja lyhyenlännältä espanjalaiselta, hajosi takaisin maailmankaikkeuteen, jätti jälkeensä kummallisia väriläikkiä, muutaman rikkoutuneen avioliiton ja auki loksahtaneita leukoja.