Malaga-Lissabon eli Täydellistä jazz-klubia etsimässä

Vuosia sitten luin espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan romaanin Talvi Lissabonissa, ja sen jälkeen olen etsinyt täydellistä jazz-klubia. Mielessä on ollut romaanin Lady Bird, jossa Santiago Biralbo kumartuu ilta toisensa jälkeen pianonsa ylle, niin kuin mies olisi jo poissa tästä maailmasta. Suupielessä on tupakka ja savu kiemurtelee kohti silmiä. Tempo on hidas niin kuin aina sellaisissa kuvissa. Baaritiskiin nojaa kohtalokas nainen, Lucrecia, ja tunnelma on jostain film noirien ja Patrick Modianon kirjojen hämyisestä välitilasta.

Olen harhaillut Barcelonan Harlem Jazz Clubissa, Vatikaanin kainaloon piiloutuvassa Alexanderplatzissa, Prahan Ungeltissa, Madridin Café Populartissa, Berliinin B-flatissa, A-Tranessa ja jopa Lissabonin Hot Clube de Portugalissa, jossa uruguaylainen pianisti soitin jäykin niskoin ja argentiinalainen kouri kontrabassoaan kauniin apinamaisesti. Istanbulissa taas eksyin klubiin, jossa matkustajalle toi iloa suomalainen Five Corners Quintet. Turkkilaisten tukka hulmusi ja suomipojat olivat vähällä puhaltaa katon irti. Mutta pettymyksekseni en vieläkään löytänyt etsimääni.

Münchenin Unterfahrtissa tuntui, että olen jo lähellä. Klubi sijaitsi kellarissa niin kuin asiaan kuului. Sisällä oli hämärää ja kulunutta niin kuin pitikin. Pöydät ja tuolit olivat puuta, seinät punaista tiiltä, baaritiski luottamusta herättävä ja juuri sopivan kokoinen, lava kauniisti kaartuva. Ja kun paikassa vielä soitti lyyrisen jazzin nuori mestari, puolalainen pianisti Marcin Wasilewski ystävineen, tunsin jo hiljaista onnea.

Mutta sitten alkoi epäilyttää. Paikka oli liian täynnä ja ihmiset liian innostuneita, liikaa taputtavia. Viskiä juotiin aivan liian vähän tai jos juotiin, se aiheutti pikemminkin hyväntuulisuutta kuin suloista turtumusta (liian nuori yleisö). Missään ei kiemurrellut tupakansavua ja Lucrecia oli poissa. Wasilewskilla näytti olevan tulevaisuus edessään kun taas täydellisen jazz-klubin muusikolla parhaat päivät ovat jo takana, joskin soitossa kuuluu vielä entinen suuruus. Sävelten on tultava jostain kaukaa menneisyydestä, eikä soittaja itsekään enää muista mistä.

Pitää olla sellainen olo, että pianossa kuuluu Thelonius Monkin askeleet. Mies kävelee Brooklynissa, kädet syvällä takin taskuissa. Partaan on takertunut lumihiutaleita ja miehen askel on kevyt, mutta samalla raskas. Jazz saa askeleet keveiksi, mutta jokin painaa mieltä. Kadunkulmassa on tupakkakauppa ja kohta mies astuu sisään, hengitys höyryää. Pöydällä on muutama sanomalehti, teekuppi, ikkunasta näkyy silta ja sen rautaiset kaaret. Nurkassa on halpa piano, jota mies tapailee hämärässä hiljaa, lumihiutaleiden tapaan.

Pitää olla myös jotain sellaista kuin Paul Desmondin saksofoni, joka näyttää löytäneen paikkansa ajat sitten, jo ennen ensimmäistäkään säveltä. Mitään niin pehmeää ja kaunista ei ole koskaan kuultu. Ääni houkuttelee mukaansa, kelluu ajassa ja kertoo onnesta, kun kaikki oli vielä hyvin. Tulee mieleen valtamerilaiva ja sen keinuva valaistu sali, valkopukuiset naiset. Tulee mieleen rantapaviljonki, jonka ikkunasta näkee pitkän laiturin ja illaksi tyyntyvän meren. Valot syttyvät yksi toisen jälkeen, ihmiset tanssivat, mutta heidän ääniään ei kuulu.

Täydellinen jazz-klubi näyttää yhä vain pakenevan minua. Mutta illuusion tehtävä on olla täydellinen ja elämän epätäydellinen. Jonkin täytyy aina puuttua, pienen ja ratkaisevan palan. Kun sitä yrittää koskettaa, se lipeää, hajoaa käsiin. On tämä maailma ja sitten se paikka, jossa Thelonius Monk jatkaa kävelyään, lumi satamistaan ja sillat kaartumistaan.