Lissabon-Rooma eli Elokuvaa metrimitalla

25. helmikuuta 1972 neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa kolmenkymmenenviiden kohdan listan muutoksista, joita maan elokuvakomitea ja tarkastamo vaativat koskien elokuvaa Solaris. Tässä parhaimmistoa:

- Elokuvaa on lyhennettävä (vähintään 300 metriä)

- Harin itsemurhakohtaus on poistettava

- Kaupunkikohtaukset on poistettava

- Kohtaus, jossa Kris repii Harin puvun, on poistettava

- Poistettava kohta, jossa Kris kuljeskelee ilman housuja.

- Jumala-käsite on poistettava

- Lopusta on poistettava virtaavaa vettä kuvaava kohta

Tarkovski ei tietenkään suostunut muutoksiin, tinkimätön kun oli. Myöhemmin tilanne ajautui umpikujaan ja ohjaaja joutui jättämään kotimaansa ja lähtemään maanpakoon Roomaan. Päiväkirjansa hän nimesi Martyrologiaksi, vaikeuksien luetteloksi.

Tiettävästi monet katsojat ovat tuskailleet Tarkovskin neljä kilometriä filmiä sisältäviä elokuvia, mutta minusta ne tekevät nykyihmiselle hyvää. Vähintään yksi Tarkovski vuodessa pitäisi määrätä pakolliseksi osaksi ihmiselämän oppimäärää. Itse määräisin elokuvaksi vaikkapa Peilin vuodelta 1975.

Parhaimmillaan taide antaa elämyksen siitä, että arjen takana on enemmän kuin saatamme havaita. On olemassa jotain tuntematonta, salattua, mysteeri, jota kohti taide hakeutuu. Onnistuessaan taideteos hipaisee mysteeriä tai ainakin sen ideaa ja saavuttaa runollisen tason.

Tapahtumaa voi kutsua esteettiseksi elämykseksi ja se on jotain ei-kielellistä, rivien ja sanojen välissä väreilevää tunnetta. Esteettinen elämys on ihmisen ikiaikaista pyrkimystä ja kaipuuta kohti harmoniaa, kaiken rikkinäisen, hajanaisen ja haavoittuneen keskellä.

Psykoanalyytikot ovat pohtineet taiteellisen elämyksen suhdetta ihmisen varhaisiin ja symbioottisiin vuorovaikutuskokemuksiin. He ovat kuvanneet kuinka luova työ on yhteydessä alitajuiseen muistoon harmonisen sisäisen maailman olemassaolosta. Impulssi luoda taidetta kumpuaa tuon maailman tuhoutumisesta ja menetyksestä, tarpeesta tavoittaa uudelleen tuo muisto. Ja vaikka kaikki ihmiset eivät olisi kokeneet varhaislapsuuden harmoniaa, jokaisen mielessä on ainakin idea siitä; siksi esteettinen elämys on kollektiivinen ja jaettavissa.

Peili on minulle kertomus tuosta elämyksestä. Tarkovskin isän Arsenin haikean kauniit runot kaikuvat hypnoottisesti virtaavien kuvien taustalla, yksi näyttelijöistä on ohjaajan äiti. Elokuvassa Tarkovski saavuttaa jotain mikä on hyvin lähellä kollektiivista yhteistä muistoa, jokainen tunnistaa nuo kuvat sisällään. Mosaiikkimainen ja eri aikatasoilla liikkuva elokuva noudattaa unen ja tajunnanvirran logiikkaa ja johdattaa katsojan hitaasti kummalliseen, suggestiiviseen tilaan, joka alkaa toimia peilinä katsojan omaan minuuteen.

Mutta ei esteettiseen elämykseen aina tarvita elokuvaa tai Botticellin Venuksen syntymää. Joskus riittää edessä avautuva meri tai taivaanrantaan katoava metsä. Rakastuminenkin on esteettinen elämys, joskin siihen sisältyy tuhoutumisen mahdollisuus. Mutta Tarkovskin Peili pysyy eikä mene pois. Sellainen elokuva tuo suuren turvan ja lohdun.