Rooma-Milano eli Puolilta öin, puolitajuttomana

Yhtenä viehättävänä kesäiltana astuin ulos Milanon La Scalasta. Olin juuri kuullut Richard Wagnerin Jumalten tuhon, viimeisen osan neljän oopperan sarjasta Nibelungin sormus. Koska en ollut aivan tässä maailmassa, kävelin hitaasti ja puolitajuttomana pitkin Via Manzonia. Ja koska vastaan tuli Milanon Grand Hôtel, ajattelin, että olisi luontevaa poiketa hotellin baariin juomaan muutama pään selvittävä Dry Martini. Ehkä Grand Hôtelin baarimikolla olisi taito tehdä juomasta oikeanlainen, pilvisen kevyt.

Päätöstä helpotti oikeanlainen pukeutuminen ja muistikuva siitä, että Grand Hôtelissa olivat aikoinaan asuneet maailman kuuluisin tenori Enrico Caruso, maailman kuuluisin sopraano Maria Callas ja maailman kuuluisin oopperasäveltäjä Giuseppe Verdi. Verdi oli jopa vetänyt viimeisen henkäyksensä hotellin sviitissä. 

Ja siellä, lasin ääressä, haamut ottivat minusta vallan. Saatoin pian kuvitella Maria Callasin taksin pysähtyvän hotellin eteen jarrut kirskuen, näin ihailijat, paparazzit ja nimikirjoitusten metsästäjät, jotka tungeksivat auton ympärillä, mekastivat niin kuin vain italialaiset mekastavat. Esityksen oli täytynyt sinä iltana olla Verdin La Traviata. Ehkäpä vuosi oli 1957, jolloin Maria oli tavannut toisen suuren kreikkalaisen, laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen, rakastunut mieheen palavasti. Ehkä se tosiaan oli vuosi, jolloin hänen elämässään tapahtui suuri käänne.

Minä tiesin, ettei Marian elämä ollut kovin helppoa. Perhe oli muuttanut Kreikasta New Yorkiin ja dominoiva äiti pusertanut tyttärtään lapsesta lähtien laulajaksi ja tähdeksi. Myöhemmin aikuisena Maria ei edes halunnut tavata äitiään mikä aiheutti närää varsinkin Italiassa. Äidit ovat siellä kovassa huudossa.

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Maria toimi kuin ihmiskone, raivasi kaikki esteet tieltään, luopui muusta elämästä ja harjoitteli enemmän kuin kukaan muu. Hän muutti ulkonäköään, laihdutti itsensä tikuksi ja kykeni kaikkien hämmästykseksi laulamaan tällä viikolla Wagnerin dramaattisimman roolin Isolden ja seuraavalla viikolla bel canton mestarin Donizettin Adinan.

Lopulta avautuivat myös La Scalan ovet ja voitot seurasivat toisiaan, aplodit vyöryivät kymmeniä minuutteja, eikä Callasin vertaista oltu nähty toista. Kun Maria lauloi Vissi d´arte Puccinin Toscan ensimmäisessä näytöksessä, se yksinkertaisesti kosketti, ja yleisö sekosi. Mutta samalla Marian epävarmuus kasvoi ja kaikki odottivat häneltä mahdottomia. Ja mitä enemmän muut odottivat, sitä enemmän Maria pelkäsi. Lavalla hän oli legendaarinen, ei oikein ihminenkään, mutta pukuhuoneessa yksin ja kauhuissaan. Hän oli eksynyt, kadonnut itseltään jo pikku tyttönä; hauraampi kuin koskaan, elämää suurempi.

Ja siellä, pukuhuoneen hiljaisuudessa, jonakin iltana, Maria Callas tunsi kuinka elämätön elämä ja rakkaudettomuus, loputon hyväksymisen etsintä saavutti hänet. Ääni alkoi horjua, se petti hänet, ainoa mikä hänellä oli. Silloin oli helppoa tarttua Aristoteles Onassiksen auliiseen käsivarteen ja uppoutua kuukauksiksi Välimereen sineen, maata Christina-aluksen kannella. Laivalla ei ollut aikaa, eikä kukaan pyytänyt mitään, ei odottanut mitään. Oli vain samanlaisena jatkuva hetki ja ympärillä suuri sininen, kylpyhuoneessa kultaiset hanat.

Nyt hän tosiaan purjehtii aulan poikki, se on Callas. Pitkä nainen, mustat hiukset, majesteetillinen nenä. Hän kiiruhtaa ja jättää ihailijat taakseen, vilkaisee pikaisesti suuntaani. Hetken tuntuu kuin Maria yrittäisi sanoa jotain, niin kuin hänen jumalainen suunsa avautuisi hivenen. Niin kuin hänellä olisi jokin viesti, joka pitäisi ymmärtää, lähettää eteenpäin ja kertoa koko maailmalle.

Mutta sitten minusta alkaa tuntua, että Maria on jo laulullaan ja elämällään kertonut viestinsä, eikä minun kannata kuvitella itsestäni liikoja, vaan keskittyä siihen, että olen todellakin uskaltautunut hetkellisen rohkeuden puuskassa Milanon Grand Hôteliin, ja baaritiskillä odottaa juoma, jonka ei parane antaa liiaksi lämmetä.