Venetsia-Saltzburg eli Itävaltalaista masokismia

Kun itävaltalaisen panee kirjoittamaan Itävallasta, tulee hakkelusta, eikä ihme. Jotain perin juurin kummallista maassa on. Jos valitsee sattumanvaraisesti jonkin pienen kaupungin vaikkapa Saltzgammergutista ja kävelee siellä viikonloppuna, olo on pian kuin Grimmin saduissa. Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä, mutta silti tuntuu, ettei eteistä syvemmälle kannata kurkistaa.

Näyttää siltä kuin itävaltalaiset olisivat ottaneet tehtäväkseen pysäyttää ajan tai ainakin tehdä kaiken mahdollisen ajan hidastamiseksi. Perinnekostyymeihin pukeutuneet sunnuntaikävelijät tuovat turistille käkikellomaista hobittitunnelmaa, ja ehkäpä jonkinlaisen illuusion menneisyydestä, jota ei kuitenkaan tainnut olla.

Jos Saltzburgissa, luonnollista kokoa olevassa nukkekodissa, näkee vierastyöläisen, on luultavasti eksynyt ilotaloon, jonka merkkinä on lähes huomaamaton punainen lyhty ikkunassa. Julkisivu näyttää Reeberbahniin verrattuna kovin puhtoiselta, ja ohikävelevä matkustaja ajattelee, että kauniin lyhdyn tehtävänä on kaiketi tuoda kaupunkiin vain miellyttävää, joulua enteilevää tunnelmaa.

Itävaltalainen masokisti on sellainen, joka järjestää juhlat ja tilaa kirjailija Thomas Bernhardin nurkkaan mököttämään, keräämään vaikutelmia. Sitten vain polttelemaan piippua ja odottelemaan seuraavan syksyn julkaisua, mahdollisuutta tyrmistyä ja nostaa kunnianloukkaussyyte.

Bernhardin Hakkuu on kirja, jossa itävaltalainen porvaristo pilkotaan päreiksi. Osansa saavat Burgtheaterin näyttelijät, heidän maneerinsa ja perinpohjainen teennäisyytensä, kuten myös umpihumalainen säveltäjä Auersberger ja hänen vaimonsa herkullinen kuhavati. Lukijan eteen avautuu tyhjää koliseva porvarillinen autiomaa. Mutta jotain lempeän surumielistä tässäkin näyssä on, sillä Bernhard ymmärtää laiskanlinnassa mököttäessään, että on itsekin osa ongelmaa. Porvaristoa ei olisi ilman porvarillisen elämän kriitikoita, he kulkevat aina kahden. Missä porvari, vieressä kriitikko. Ja kumpikin kuvittelee olevansa parempi kuin toinen, se on ihmisen luonto.

Mutta jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, Bernhard alkaa Hakkuun lopuksi tuntea myötätuntoa pilkkaamiaan kanssajuhlijoita kohtaan. Hän alkaa rakastaa heitä, vaikka samaan aikaan tietenkin vihaa. Tuomitsee, mutta samalla armahtaa, vaikka jälkimmäinen onkin kohtuullisen vaikeaa. Ja aivan kuin Bernhard samalla myös armahtaisi itsensä ja meidät kaikki. Tai ainakin yrittäisi, kuin henkensä kaupalla.

Enää Bernhardia ei voi kutsua juhliin, koska mies siirtyi tuonpuoleiseen vuonna 1989. Ja jos taivas on olemassa ja Bernhard olisi sinne kaikesta äksyilystään huolimatta päätynyt, Jumalaa ei käy kateeksi. Me maanpäälliset voimme sentään nostaa kunniallisen kanteen, mutta Jumallalla ei ole valitusosoitetta, ellei hän sitten epätoivoissaan yritä kääntyä Wienin käräjäoikeuden puoleen.

Tai ehkäpä kaikki onkin toisin ja kaverukset tulevat hyvin toimeen, hekottelevat pilven reunalta ihmisten tekosia. Bernhard tuomitsee ja Jumala armahtaa. Ja välillä vaihdetaan taas osia.