Saltzburg-München eli Museoiden lohtu

Kun tulee vieraaseen maahan, haluaa hetkeksi johonkin turvaan. Minä pidän taidemuseoiden hiljaisuudesta, niiden pastoraalisesta rauhasta. Pidän pitkistä käytävistä, portaikoista, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Pidän museoiden kahviloista, jotka usein ovat puolityhjiä, ja joissa lusikat ja lautaset kilahtelevat liian kovaa. Myös tarjoilijalta saa herkästi hymyn, kaiketi tyttö haluaa pitää kiinni päivän ainoasta asiakkaastaan.

Usein kannattaa valita museo, jossa muut eivät käy. Jos menee museoon, jossa muut käyvät, kannattaa mennä paikalle tuntia ennen sulkemista, tai lounasaikaan, jolloin muut turistit ovat pelastautuneet lähiseudun ravintoloihin. Jos mieli kaipaa kiinnekohtaa, modernit teokset voi aluksi unohtaa, ne voivat nimittäin sekoittaa ihmisen pahanpäiväisesti. Modernin taiteen aika tulee myöhemmin kun matka edistyy, jos edistyy.

Taidemuseot ovat hyviä pakopaikkoja myös silloin kun maailma ympärillä tuntuu liian kaoottiselta ja monimutkaiselta, kun päivä on ollut täynnä pettymyksiä ja epäonnisia sattumia. Silloin voi kokea suurten salien lohdun ja viileyden. Maalauksissa kiehtoo niiden liikkumattomuus, niin kuin ne pelkällä olemassaolollaan toisivat maailmaan puuttuvan tasapainon, symmetrian. Ne tuovat vakautta ja iloa samalla tavoin kuin vanhat tietosanakirjat, joita löytää enää divareista tai kirpputorien alakerroista.

Kun kävelee Münchenin Alte Pinakotekhissa, tapaa matkan varrella monta ystävää. Vanha kunnon Dürer toljottaa yhtä vakavana kuin aina, kuin maailman taakka olisi laskettu hänen harteilleen. Dürerin kultaiset kiharat laskeutuvat olkapäille ja niitä tekee mieli koskea. Hans Memlingin jäykät hahmot ovat yhtä patsasmaisia kuin ennenkin, ja Lucas Cranachin ristiinnaulitut kokevat sellaisia tuskia, että Marco Basaitin ryövärit näyttävät niihin verrattuna ottavan ristillä lähinnä aurinkoa.

Raskaiden saksalaismaalareiden jälkeen onkin hyvä kohdata italialaisten lempeät värit. Iloinen munkki Fra Filippo Lippi ja hänen renesanssikollegansa Pietro Perugino maalavat niin ihmeellisen keveästi, että herää kysymys ovatko he kohdanneet elämänsä aikana lainkaan vastoinkäymisiä. Mukavaa on myös nähdä tuntemattomia, unohtuneita, vähän keskinkertaisia maalauksia, sillä mitä siitäkään tulisi, jos museo olisi täynnä Madonnaa ja Michael Jacksonia.

Kun myöhemmin astuu museosta ulos aurinkoon, takaisin maailmaan, joka taas on kohdattava, tulee sellainen olo, ettei kaikki ole tässä, että takana on sittenkin jotain suurempaa, jokin kuvio, josta voisi saada kiinni jos oikein yrittäisi.