München-Pariisi eli Olisimme rakastaneet sinua

Jos on syntynyt 1970-luvulla niin kuin minä, saattaa muistaa Romy Schneiderin alastonkuvat. Ne julkaisi Suomessa Hymy-lehti, muistaakseni. On vähän vaikea yhdistää Sissi-elokuvien Romya noihin alastonkuviin, joiden ideana kai oli näyttää, ettei Romy ollut vielä vanha.

Vielä vaikeampi on yhdistää alkoholisoitunutta, lääkeriippuvaista ja huomionkipeää ketjupolttajaa naiseen, joka kirmaili alppiniityillä röyhelöhameessaan ja oli kerta kaikkiaan niin ihana kuin nuori nainen vain voi olla. Eikö elämä olekaan pelkkää onnenpotkua ja keisarillisia häitä?

Aika helposti ihminen vaipuu illuusioiden lumoon. Aika usein olemme järkyttyneitä kun kuulemme jonkin kuuluisuuden henkilön yllättävästä itsemurhasta tai muusta tragediasta, vaikka salaa olemme ehkä odottaneet jotain sellaista. Aika usein ihmiset onnistuvat pettämään toisiaan ja luomaan julkisivun, joka hämää ja antaa kuvan ettemme ole ihmisiä lainkaan. Alhaiset puolet, ongelmat ja ristiriidat eivät näy punaisella matolla, ja niinpä sitten päivittelemme, että kas, niitä sittenkin oli...

Rakastan kirjoja, mutta erityisesti rakastan elämänkertoja. Alan kenties siinä mielessä muistuttaa edesmennyttä mummiani, toivottavasti en muuten. On tietysti kivaa lukea romaanien keksityille henkilöille tapahtuvista romansseista ja jännittävistä seikkailuista, mutta elämänkerroissa liikuttaa itse elämä. Se mikä tiivistyy niin pieneen tilaan, että tekee kipeää. Kun nuoruus ja vanhuus ovat samoissa kansissa ja niin lähellä toisiaan, että on melkein mahdotonta uskoa niiden tapahtuneen samalle ihmiselle. Nuoruuden palo ja kaikki se mikä elämän varrella kasaantuu, kertyy nurkkiin lojumaan. Elämän yksisuuntaisuus ja kaikki se mikä on peruuttamatonta.

Romy kulta! Olisimme rakastaneet sinua, vaikka et olisi ollut enää nuori. Olisimme rakastaneet sinua vaikka sinulla ei olisi mennyt enää hyvin. Olisimme rakastaneet sinua vaikka sinä et olisi enää rakastanut itseäsi ja olisit ollut viallinen ja vain sellainen kuin olit, etkä mitään muuta. Sinua ei olisi unohdettu, vaikka olisitkin joskus tuntenut niin. Ainakaan minä en olisi. Minä ja Alain Delon. Yours sincerely.

Michel Piccoli, Romy Schneider Max et les ferrailleurs (1971)-05-g.jpg