Lyypekki-Berliini eli Nimitoimikunnan kokous

Heikkouteni ovat saksalaiset sopraanot. Sen syvemmin omia heikkouksiaan ei kannata ryhtyä julkisesti paljastamaan, jos ei satu olemaan suomenruotsalainen tunnustuskirjailija, vaikka silloinkin tietää, että heikkoudet liittyvät lähinnä alkoholiin ja ylenmääräisiin oidipaalisiin probleemeihin. 

Sellaiset sopraanot kuten Elisabeth Schwarzkopf, Diana Damrau, Waltraud Meir (tosin mezzo...) ja Annette Dasch antavat ihmiselle yhden hyvän syyn elää. Näiden germaanitarten ääni tuntuu putoavan suoraan taivaasta, ohittavan turvajärjestelmät ja osuvan sielun tietämille, jos sellainen ihmisellä tunnustetaan olevan.

Schwartzkopfin äänessä on jotain lapsenomaista, täydellisen viatonta ja vaivatonta. Se virtaa, kulkee sydämen läpi ja katoaa, ja silloin tuntuu kuin olisi koskettanut jotain näkymätöntä, melkein pelkkää hengitystä. Ääni on intiimi, niin kuin se olisi tarkoitettu pelkästään minulle, ei kenellekään muulle; niin kuin laulaja kuiskailisi salaisuutta korvaan. 

Vaikka täytyy myöntää, että pidän erityisen paljon myös saksalaisesta bassobaritonista Hans Hotterista, jonka ääni on sametinpehmeä ja hoivaileva, lempeän eleetön. Kun Hotter aloittaa Schubertin Winterreisen laululla Gute Nacht, itku meinaa tulla. Laulun kertoja lähtee yön selkään,  kääntää maailmalle selkänsä, ja silloin kuulijasta tuntuu kuin Hotter voisi olla samaan aikaan tuo kulkija ja hänen suojelijansa. Tuntuu kuin laulu voisi helposti parantaa kaikki maailman haavat ja ommella kasaan kaikki rikkinäiset ihmiset.

Jos vielä tunnustan, että nautin suunnattomasti Fritz Wunderlichin lyyrisestä tenorista, joka on niin ylimaallinen ja pakoton, että tuntuu kuin mies vain avaisi suunsa ja laulu alkaisi saman tien pulputa ulos, mitään hänen ei tarvitse tehdä. Harmittaa vain tuo epäonninen metsästysretki ja portaissa kompastuminen, joka vei tämän ihmeellisen Wunderlichin hengen niin turhan aikaisin.

Mutta kyllä minä mielelläni kuuntelen myös Wolfgang Windgassenia, valtavaa heldentenoria, joka selättää äänellään kokonaisen orkesterin. Wagnerin Siegfriedin tulkitseminen kunnolla ja sankarillisesti on kovaa hommaa, eikä siihen kovin moni maailmassa pysty. Joka kesäisen Bayreuthin festivaalin johtaja Wieland Wagner jopa ilmoitti aikoinaan, että kun Windgassen siirtyy eläkkeelle, festivaalin luukulle voidaan panna lappu...

Kun joukkoon lisätään vielä kapellimestariksi Hans Knappertsbusch, Otto Klemperer tai Wilhelm Furtwängler, alkaa laulujen lisäksi mietityttää kuka näitä nimiä oikein keksii. Onko Saksassa jokin raittiushenkinen nimitoimikunta, jonka kautta muusikot kulkevat? Pelkkä taito ja lahjakkuus eivät riitä, vaan pitää olla myös nimi, jonka lausuminen krapulassa on mahdollisimman vaikeaa. Näin varmistetaan yleisön pysyminen selvin päin ja oikeaoppinen taidenautinto. Hyvä asia tietysti on, että kun nimet kerran vaivautuu opettelemaan, niitä ei milloinkaan unohda. Pahoittelen silti kirjoitusvirheitä, jos sellaisia lukijan silmään sattuu.

Hans Knappertsbuschin tyylinäyte

Hans Knappertsbuschin tyylinäyte