Berliini-Leipzig eli Tarina onnellisista sormista

Eräänä syksynä minut pakotettiin sijoittamaan kotiini vanerinen avioero-Hellas. Pianon sai vireeseen vain mielikuvituksessa, mutta juuri siellä alkoi tapahtua: jospa voisin oppia vielä soittamaan, ehkä ihmeiden aika ei ole ohi.

Kun aloittaa pianonsoiton nelikymmenvuotiaana, on vähän myöhässä. Pitäisi kuroa jotenkin kiinni kolmekymmentä haaskattua vuotta, vaikka aivopuoliskot suostuvat muodostamaan uusia yhteyksiä vain nihkeästi ja päivinä jolloin niille sopii.

Into korvaa monta asiaa. On parasta hypätä Suzukin ja Aaronin pianokoulut yli ja siirtyä suoraan johonkin pianotaiteen mestariteokseen kuten vaikkapa Beethovenin Kuutamosonaatin ensimmäiseen osaan adagio sostenuto. Naapurit tosin saattavat valinnan seurauksena menettää järkensä.

Mutta pian apuun rientää Robert Schumann, saksalaisen romantiikan romanttisin säveltäjä, joka itsekin haaveili pianistin urasta. Epäonnekseen Schumann onnistui kehittelemään sormiaan levittävän mekaanisen kojeen. Sormihalvauksen jälkeen olikin luontevaa siirtyä kokopäiväiseksi säveltäjäksi.

Schumannin "avulla" en kuitenkaan tarkoita ikävänoloista kojetta, vaan säveltäjän vuosina 1838-1839 kirjoittamaa miniatyyrikappaleiden sarjaa Kinderszenen - Lapsuuskuvia. Nämä kolmetoista ihanasti soljuvaa sävelmää kulkevat alaotsikolla Leichte Stücke für das Pianoforte. Siis kuvauksen mukaan helppoja kappaleita.

Taru kaukaisista maista, Täydellinen onni, Unelmointia, Takan äärellä, Lapsi nukahtaa, Runoilija puhuu, siinä muutamien lapsuuskuvien nimiä. Mutta ovatko nuo ihanuudet sävelletty lapsen näkökulmasta vai ovatko ne aikuisen haaveilua lapsuuden onnellisista hetkistä? Sitä Schumann ei kerro, mutta muutaman helpoista helpoimman läpi taivallettuani taidan arvata: juuri sellaiseksi lapsuutensa haluaisi kuvitella, virhelyönteineen.

Kelpo Schumann. Kiitos lapsuuskuvista. Saat ilman muuta anteeksi ne ärsyttävät sormitukset ja peukaloiden paikat, jotka muistuttavat soittajaa siitä, että Maj Lind-kilpailu kannattaa viimeistään tässä vaiheessa unohtaa. Tiedän, että sinulla oli vaikeaa ja hyppäsit epätoivoisena kylmään Reiniin, etkä viimeisinä vuosina ollut aivan tässä maailmassa. Mutta ehkä sinua lohduttaa tieto siitä, että vaikka omia sormiasi kohtasi epäonni, kappaleesi ovat tehneet monet muut sormet onnellisiksi. Rohkenen silti olla hieman eri mieltä otsikostasi Leichte Stücke. 

Näin kiltisti lapset istuivat ennen vanhaan

Näin kiltisti lapset istuivat ennen vanhaan