Gent-Lyypekki eli Voihan Lyypekki!

Jos autiolle saarelle pitäisi valita yksi kirja, valitsisin Thomas Mannin Taikavuoren. Vaikka eihän autioita saaria enää ole ja maailman autioimmallakin saarella soi palmun takana Rihanna tai Madonna. Ja kohta bikinimimmien keskellä jo kaduttaisi, että tuli edes raahattua kirja mukaan.

Jos kuitenkin tällainen aidosti autio saari ihmeen kaupalla löytyisi niin Taikavuori olisi siellä erinomaista luettavaa. Kirjan sankari Hans Castorp kun päätyy autiolle saarelle hänkin; tuberkuloosiparantolaan Sveitsin Davosiin. Ensin nuorukainen matkustaa kolmeksi viikoksi Berghofin parantolaan tapaamaan serkkuaan, mutta kun keuhkojen auskultaatiossa löytyy tuore tulehduspesäke, vierailu venähtää peräti seitsemäksi vuodeksi.

Ehkä rakastan kirjaa niin kovin, koska olen itsekin kasvanut tuberkuloosiparantolan kupeessa. Tiuruniemen sairaala rakennettiin Saimaan rannalle 1930-luvulla ja isäni työskenteli siellä 1970-luvun alusta lähtien viitisentoista vuotta. Siihen aikaan tosin tuberkuloosipotilaat olivat vaihtuneet emfyseemasta ja astmasta kärsiviin merimiehiin, eikä sairaalan pitkillä parvekkeilla maannut kovin montaa Hans Castorpia.

Tiuruniemen sairaala oli kummallinen paikka. Koko pieni kylä oli saaren lailla eristyksissä muusta maailmasta ja kaikki kylän asukkaat työskentelivät sairaalassa. Kaikki olivat sinne jostain tulleet ja jossain vaiheessa lähtivät pois, niin kuin koko kylä olisi ollut jonkinmoinen välitila, johon tultiin vain joko töihin tai sairastamaan. Ehkäpä siinä on yksi syy miksi omien kirjojeni kertojat ovat aina matkalla, eivätkä löydä itselleen kotia. Kun leijuu lapsuutensa sellaisessa paikassa, suomalainen ironis-realistisen agraariproosan kaanon tuntuu vähän vieraalta.

Mutta mikä oikeastaan lumoaa sovinnaisen Hans Castorpin ja mikä saa hänen piilevän keuhkotautinsa puhkeamaan? Mikä saa satunnaisen matkailijan pienen piipahduksen venähtämään seitsemäksi vuodeksi?

Parantolassa esitelmöivän tohtori Krokowskin mukaan tuberkuloosi on vain rakkauden valepukuinen ilmestys, joten sankarimme tulehduspesäkkeen voisi selittää ihastuminen parantolan viehättävään naispotilaaseen Clavdia Chauchat´han. Mutta on myös muita syitä, sillä ainakin parantolan aikakäsitys vetoaa nuoreen mieheen. Vuoriston pienin aikayksikkö on kuukausi ja koko paikka leijuu omassa todellisuudessaan. Alamaailman säännöt eivät sairaiden keskuudessa päde ja kaikki on vapaampaa, Hans kiinnittää esimerkiksi huomionsa asukkaiden hatuttomuuteen. Kuoleman läheisyys näyttää tekevän asukeista myös häpeämättömiä, jollain tapaa hekumallisia.

Berghofin välitila siis imee nuorta miestä puoleensa. Jokin vanha on päättymässä, eikä uusi ole vielä alkanut, mutta parantolan asukkaat voivat olla hetken maailmasta sivussa, laiskoina ja joutilaina, välttyä arjen ristiriidoilta. Ja niin Hans Castorp vajoaa nopeasti tähän suloiseen uneen, taikavuoren huumaan, jonka ydin on kenties illuusio: ikuinen halu palata takaisin taaksepäin, paeta todellisuutta ja taantua lapsuuden kehtomaiseen rauhaan.

Mutta viattomien sieluista kamppaillaan aina. Italialainen humanisti Settembrini ja itsemurhaan päätyvä jesuiitta Naphta aloittavat taiston Hansin sielusta. Nuorukaisen viattomuus on polttoainetta, joka saa kiistakumppanien pedagogisen taistelun riehumaan. Ja eikö siinä olekin ihmisen kuva? Me tulemme maailmaan tyhjinä, mutta pian alkaa taistelu. Joku kuiskii korvaan herkeämättä ja houkuttelee mukaansa. Myötätunto vai kyynisyys? Jumala vai tyhjyys? Materialismi vai henkisyys? Järki vai tunne? Kasvikset vai eläimet? Hoppu vai downshifting? Raha vai tyylikäs köyhäily? Ikea vai Vepsäläinen? Sivistys vai tyhmyys? Vapaus vai pienet lapset ja univelka? Jostain sieltä välistä kasvaa ihmisen polku.

Mutta aika ajoin väsymme ja tunnemme halua hypätä sivuun taistelusta, edes päiväksi, kenties seitsemäksi vuodeksi... Ja ehkä koko vanha mantere on hieman väsähtänyt, vetäytynyt taikavuorelle. Jospa Euroopan rappio onkin alkanut juuri Hansin päivittelemästä hatuttomuudesta... 

Luulen, että jos herra Mann sattuisi palaamaan hetkeksi maan päälle ja avaamaan Helsingin Sanomat, hän saattaisi hieraista otsaansa, todeta olleensa aivan liian oikeassa ja huudahtaa saksalaisen pidättyvään tyyliinsä: voihan Lyypekki!

Clavdian kirgiisisilmät lumoavat nuoren Hansin

Clavdian kirgiisisilmät lumoavat nuoren Hansin