Krakova-Istanbul eli Kielletyt kadut

Tekisi mieli kirjoittaa Orhan Pamukin Nişantaşista ja käydä vakoilemassa tarunhohtoista Pamuk-taloa, jossa Orhan vietti lapsuutensa veljensä Şevketin kanssa. Tekisi mieli mutta en kehtaa. Seutu on varmasti täynnä Pamukia ihailevia kirjailijoita ja muita romanttisia haaveilijoita, joita vaanii porttikongeissa vaivaksi asti, tepastelee kadulla muka huolimattomasti vihellellen.

Sitä paitsi Pamukin Nişantaş pitäisi jättää Pamukille, meidän muiden on etsittävä omat paikat. On turha tunkea toisen reviirille semminkin kun reviiri on merkattu Nobel-komitean leimasimella, joskin tuo leimasin tuppaa tekemään kirjailijasta kuin kirjailijasta museoesineen ja ennenaikaisen nähtävyyden.

On pysyteltävä muualla Istanbulissa, mutta sen verran myönnytyksiä voin kaiketi itselleni suoda, että yritän etsiä käsiini ranskalaisen arkkitehdin Antoine Ignace Mellingin kuvittaman gravyyrikirjan Voyage pittoresque de Constantinople et des rives du Bosphore, jota Pamuk niin kauniisti kuvaa kirjassaan Istanbul - muistot ja kaupunki. Kirjan näköispainoisen on julkaissut Pamukin setä Şevket Rado vuonna 1969.

Sukellan siis suureen basaariin, eksytän itseni kirjakadulle ja alan kysellä. Yhdessä piskuisessa kojussa salaperäisen näköinen nuorukainen vetää tiskin alta esiin Mellingin kirjan.  Mitäpä ei turkkilaisen tiskin alta löytyisi.

Kun tiedustelen kirjan hintaa, nuorukainen pohdiskelee ja ilmoittaa summan, joka on Siriuksen ja Alfa Centaurin välistä. Ryhdymme teenjuontiin ja hinnasta keskustellaan, numeroita kirjoitetaan. Nuorukainen tekee näön vuoksi muutaman puhelinsoiton, vaikka me molemmat tiedämme, että kaikki on näytelmää: turkkilainen kauppias näkee asiakkaan otsaluusta aikooko hän ostaa vai ei, ja myös mikä on käypä hinta.

Kun summa on saatu tingittyä turkkilaisen työmiehen keskivertoa kuukausipalkkaa vastaavalle tasolle, jännitys purkautuu ilona, mutta myös jonkinlaisena häpeänä. Palanen Pamukia kainalossa luikin basaarista ulos ja puristan kirjaa sylissäni kuin lasta. Kotona talvi-iltana selailen tupakansavuisia lehtiä ja haaveilen menneestä Istanbulista niin kuin Pamuk. Sataa lunta ja olo on kuin varkaalla, vaikka lompakon perusteella minä olen se jota kupattiin.

Mutta miksi Pamuk, mitä ihmeellistä hänessä on? No ehkä siksi, että Pamukia lukiessa tuntee surumielistä onnea. Elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole mukavia. Joskus kaikki tuntuu yhdeltä luopumiselta, kaikessa on melankolinen virta. Taivaalla on pilviä, joiden väri ei miellytä ja kompastuminen aihettaa vieläkin kipua. Päivä on ollut surkea, eikä kirjoittaminenkaan suju. Mutta Pamuk suojelee lukijaa. Hän opettaa meitä iloitsemaan myös surusta, niin kummalliselta kuin se länsimaalaisesta ihmispolosta kuulostaakin. Ja pian tuo suru onkin jo lievempää, vain pelkkä kaiku, jonka kanssa osaa taas elää.

Kirjoitussarja päättyy Istanbuliin ja matkustaja katoaa hetkeksi Beyoğlun sokkeloihin. Lukijoille kiitos!